Sitten on taas toisia päiviä. Niitä, joina koti-ikävä Suomeen on erityisen kova. Joina mietin, miten älytön idea onkaan lähteä ulkomaille kun kotonakin voisi olla. Repiä lapsi juuriltaan ja jättää omat ja yhteiset ystävänsä ja vanhempansa ja pieni tutkijankammionsa yliopistolla ja aloittaa kaikki alusta toisaalla. Eihän siinä ole kerta kaikkiaan mitään järkeä. Eihän siitä tule mitään.
Akkulturaatioteorioiden mukaan olen varmaan ristiriitavaiheessa sopeutumisessa uuteen maahan ja kulttuuriin. Tai pahimmassa tapauksessa torjumisvaiheessa. Olen itse asiassa tajunnut, että termi, joka parhaiten kuvaa suhdettani tähän olemiseen ja maasta- ja maahanmuuttoon on juuri maahanmuuttaja. Olen ennen kaikkea maahanmuuttaja(äiti/nainen); samaa porukkaa, mikä muodostaa väitöskirjani kontekstin. Yksi niistä aikuisista, jotka käyvät kyllä kielikurssilla, mutta jotka oppivat kielen hyvin hitaasti, koska sosiaalisia kielenkäyttötilanteita on niin vähän. Joilla ei ole omaa työpaikkaa ja jotka ovat olemassa vain äitinä tai jonkun puolisona. No ehkä vähän liioittelen jälkimmäisessä. Mutta pahimmillaan. (Toim.huom: pahoittelen tämänkertaista negatiivisuutta. En kuitenkaan halua, että tämä on kiiltokuvablogi vaan kertoo todellisesta elämästä, johon kuuluu sekä kirsikkapuita että koirankakkoja.)
Tämänhetkisten kielenoppimistutkimusten mukaan aikuiset eivät itse asiassa ole sen huonompia kielenoppijoina kuin lapsetkaan. Eli että ei ehkä olekaan mitään kriittistä pistettä, jonka jälkeen uuden kielen oppiminen hidastuu vaan kyse olisi ympäristöistä; missä kieltä käytetään. Lapset oppivat toisen kielen luonnollisesti päiväkodissa/koulussa, toisilta lapsilta. Maahanmuuttaja-aikuisilla ei vastaavaa ympäristöä yleensä ole.
---
Päiväkotiuutisia vielä ennen nukkumaanmenoa: kaksi päivää takana. Eeron päiväkodissa aloitus on todella pehmeä lasku: koko tämän ensimmäisen viikon päivät ovat vain 1,5-2 tunnin pituisia. Eilinen ei ollut suunnaton menestys mutta ei täydellinen katastrofikaan. Puolentoista tunnin aikana Eero ehti paitsi tutustua rakennuspalikoihin ja seinällä riippuviin piirroksiin myös itkeä äidin sylissä ("Äiti, totunko mä tähän?" oli aika riipaiseva kommentti). Ja läppästä sekä päiväkodin ihanaa Christina-opettajaa että erästä toista lasta, kun tuli riitaa lelusta. Jälkimmäiset kaksi tapahtumaa kuuluvat sarjaan "low moments of my motherhood", kuten eräs kanadalainen tuttuni sanoo. (Juuri kun aloin uskoa, että lapsi olisi jo oppinut toimimaan suuttumistilanteissa toisin...)
Tänään meni jo kuitenkin paremmin. Lapsi suostui jo ottamaan Christinaa kädestä ja syömään välipalaakin muiden kanssa (tosin äidin oli oltava ihan lähellä). Eikä edes protestoinut kun toinen lapsi vei lelun kädestä. Silti luulen, että tämä sopetumisvaihe tulee kestämään kauan. Lapsi, joka joka on erittäin kehittynyt kielellisesti mutta ei ole ollut Suomessa päivääkään päiväkodissa eikä kovinkaan tottunut olemaan isossa ryhmässä - eihän terveen järjen mukaan edes voi käydä kivutta soputuminen uuteen isoon lapsiryhmään, jossa kukaan ei puhu samaa kieltä. Kun vain muistaisimme olla kärsivällisiä. Antaa pienelle aikaa.
Onneksi päiväkoti on niin kodikas ja henkilökunta samaten. Tulee mieleen oma lapsuus 70-luvulla. Paikassa on jotain vanhanaikaista ja kulunutta ja turvallista. Voi johtua osaksi siitä, että sama johtaja on ollut talossa 25 vuotta. Hyvältä tuntuu myös se, että ryhmän opettaja ottaa jokaisen lapsen aamulla vastaan halauksin ja pusuin ja näyttää aidosti ilahtuneelta joka kerta. Ja että pieniäkin kunnioitetaan omina pieninä yksilöinään, jotka saavat myös tehdä omia valintojaan, vaikka ryhmässä ollaankin. Jos ei halua askarrella päivänkakkaraa, ei ole pakko.
Loppuun vielä kuva pikku koululaisesta uuden villatakkinsa ja päiväkotikassinsa kanssa. Pari iltayötä on mennyt käsitöiden parissa. Käsitöitä parempia siirtymäriittejä ei ole.
3 kommenttia:
Hei Johanna ja pojat,
kiitos kuulumisista!
Eerolle taisi juuri tulla kolme vuotta mittariin. Onnittelut meiltä kaikilta! Toivottavasti (ja varmasti!) Eero alkaa viihtyä päivähoidossa, kunhan keksii, mikä siinä on ideana: mukavaa aikaa toisten lasten kanssa. Aaron aloitellessa kerhossa huomasin, että asian lanseeraustavalla oli paljon vaikutusta. Ajattelin myös, ettei ole aivan huono, ettei lapsi sujahda ryhmään ja lyhyeenkään eroon vanhemmistaan ilman mitään protesteja. Minusta se on merkki turvallisuudentunteesta: kun on ollut koko elämänsä rakkauden kohteena ja turvassa, haluaa uudessa ympäristössä ja jengissä ensin varmistua siitä, että sama turva jatkuu. Eerolla on hyvät eväät. Meillä on nyt tultu siihen pisteeseen, ettei Aaroa enää hevillä saa kerhosta kotiin. Viiltävää sekin.
Helsinkiin on tullut takatalvi, josta tulee todella nautittua näin pidennetyn marraskuun jälkeen. Tänään lintsasimme kaikki normaalipuuhista ja pulkkailimme koko aamupäivän Paloheinässä (olen koko talven pyrkinyt määrätietoisesti vesittämään Peten työmoraalia ja ehdotellut vapaita aamu- ja iltapäiviä, päiviä ja viikkoja, kun kellokorttielämästä voisi nyt vihdoin pitää ansaittua taukoa. Tänään sitten vastarinta murtui.). Olemme heittäneet ihanteet kaivoon ja hankkineet auton, ja täytyy myöntää, ettei ole hullumpaa, esimerkiksi juuri pulkkailemaan kahden kilsan päähän pääsee niin näppärästi nyt.
Jatkuvaa autolla suhaamista lukuun ottamatta talvi on sujunut melko leppoisasti, siltä ainakin tuntuu nyt kun valoa alkaa olla enemmän ja Anni antaa jo paremmin lyhentää univelkaa. Joka puolella tuntuu vaanivan tartuntatauteja, mutta toistaiseksi olemme selvinneet parilla antibioottikuurilla ja muutamalla viikolla vuotavaa nenää. Aaro viihtyy kerhossaan ja kantaa kotiin hellyttäviä askarteluja, Anni on innostunut hääräämään kotitöissä. Varsinkin biojätesaavi, likapyykkikori ja tiskikoneen myrkkyluukku vetävät häntä vastustamattomasti puoleensa. Kumpikin on äänessä aamusta iltaan: Aaro tekee avaria keskustelunavauksia (”Olettekos te isi ja äiti koskaan nähneet sarvikuonokasta? Sehän asuu metsöissä.” ja ”Olitko äiti tiennyt, että mummo on kasvanut ilman hammasharjaa?”), Anni ottaa haltuun tavuja. ”Mä!” kajahtelee joka puolelta.
Meillä alkaa muutaman viikon kuluttua talon putkiremppa, jota pakenemme Sofianlehdonkadulle Janin ja Riian kesävuokralaisiksi. Toukokuun oleilemme kodittomina mummoloissa, mökillä ja Etelä-Saksassa sukulaisten luona. Toivottavasti nähdään kesällä viimeistään!
Lämpöisin terveisin
Tiina + muut
Terve Eero
Korjasin juuri isin vanhan auton - sen Mitsun takavalot. Luullakseni minun ei nyt tarvitse tänään imuroida, kun siinä jo muutenkin oli niin kova työ. Vaihtaminen kesti kahdeksan minuuttia, mutta ei kerrota sitä ainakaan fammulle.Toisaalta suunnitteluunkin meni aikaa, mutta kahvi tuli siinä samalla. Nyt on Mitsu kunnossa ja lähden pelaamaan jääkiekkoa sinne samaan jäähalliin, missä olit fammun kanssa Raumalla katsomassa kaukalopallomatsia. Yritän olla kaatumatta. Mitenkäs on päiväkodissa sujunut. Sanovat, että se Christina on mukava täti. Maanantaina, kun taas menet päiväkotiin, voit sanoa Christinalle: "Piacere". Se tarkoittaa "Hauska tavata" Voit vielä lisätä "Tutto a posto" Kaikki kunnossa". Ja vaikkapa "Vorrei giocare un'po" Haluaisin leikkiä hieman. Faari on koko syksyn opetellut italiaa ja aika pian se alkaa sujua. Ensin muutama sana ja sitten vähän lisää ja sitten ei ehkä huomaakaan, kun jo voi sanoa: "Ho uno gatto piccolo a casa" Minulla on pikku kissa kotona. "Si chiama Saima". Sen nimi on Saima. Sitten voit sanoa, jos joku lapsi sattuu tönäisemään sinua: "Non importa". Ei haittaa.
Kerro paljon terveisiä äidille ja isälle ja Jennille, Antille ja Akselille.
terveisin faari
Kiitos kommenteista, Tiina ja Pasi!
Tiina, ihanan pitkä kirjoitus, olipa mukava lukea teidän kuulumisia! Kirjoitit myös kauniisti ja viisaasti Aaron kerhonaloituksesta, kiitos siitä ja rohkaisusta! Teidän arki siellä kuulostaa mukavalta. Peten työmoraali on ihailtavaa; paljon parempi kuin omani koskaan väikkärin kanssa! Nauttikaa, on varmasti mahtavaa aikaa, kun saatte kaikki olla yhdessä kotona; Petekin ainakin fyysisesti läsnä :-). Voi kun olisi kiva nähdä Aaroa ja teitä kaikkia. Kirjoitellaan, kesällä nähdään viimeistään ja tulkaa käymään sitten kun pääsette!
Pasi, kiitos hyvistä käyttöfraaseista ja päiväkotitsemppauksesta; luimme viestisi Eeron kanssa yhdessä läpi ja ainakin piacerea ja non importaa täytyy harjoitella maanantaina! Terveiset täältä meiltä kaikilta. Kaikki voivat hyvin, Anttikin selätti pienen mahataudin ja pöpöt väistivät meitä muita. Buona notte!
Lähetä kommentti