Perhosia

Helle jatkuu. Siihen alkaa jo tottua. Aamut ja illat ovat miellyttäviä, mutta kun keskipäivällä astuu ulos kadulle, kuumuus on hyökkäävää. Työpaikkakahvilassani on hiljaista. Alan ymmärtää siestaa; aamut ja illat ovat tehokkainta aikaa täällä. Tosin italialaisille aamu on suhteellinen käsite; elämänrytmi on täällä pari-kolme tuntia suomalaista rytmiä myöhempi.

Perjantaina suuntasimme Eeron kanssa heti päiväkodin jälkeen rannalle. Tunnin junamatka vei meidän Anzioon, missä odotti Suomi-koulututtumme Nina kahden tyttönsä kanssa. Iltapäivällä pistävin paiste oli jo taittunut, mutta hiekka oli yhä polttavaa ja merivesi oudon lämmintä. Paluumatkajunassa ei ollut ilmastointia, ja hiki liimasi hiekan ja aurinkorasvan entistä tiiviimmin ihoon.

Eilen illalla iloksemme ja vieraaksemme saapui Eeron faari, Jussin isä. Tänään aamupäivällä ajoimme jälleen kerran vuorille, tällä kertaa vähän lähemmäs, Firenzen-tietä tunnin ajomatkan päähän Aquilaan päin. Automatkaa siivittivät Eppu Normaali (kyllä, olemme jämähtäneet 80-luvulle), kolmen itsepäisen ihmisen tasa-arvokeskustelu sekä kertomukset Pupu Pampulasta ja Siili Simpurasta. Niityllä isommat pojat keräsivät perhosia, pienempi leikki perhosta ja leyhytteli perässä. (Huomatkaa myös Jussin sulokkaat haaviliikkeet - etteikö muka tällä miehellä olisi taipumuksia naisvoimisteluun!)






Nyt Eero nukkuu parvekkeella. Jussi ja faari mölyävät telkkarin edessä ja katsovat sitä kuuluisaa pallopelin loppuottelua. Huomenna viimeinen päiväkotipäivä, sitten alkaa lapsella loma. Minä olen konferenssissa Budapestissa tiistaista perjantaihin. Onneksi on ihana faari täällä lapsenlikkana.