Rinnakkaisia todellisuuksia

Italiassa elää rinnakkain monta eri maailmaa. Rikkaita on paljon. Sekä lukumäärällisesti enemmän että moninkertaisesti vauraampia ihmisiä kuin Suomessa. On perheitä, joiden asuntona on valtava vanha kerrostalo Borghesen puiston laidalla. Joiden taloutta hoitaa kokonainen vanhanajan palveluskunta. Jotka omistavat suuria, suljettuja puutarhoja Rooman keskustassa, satoja vuosia saman suvun hallussa olleita. Jotka ovat syntyneet rikkaiksi ja rikkaina kuolevat, aamen. Vanhaa rahaa, sitä täällä on paljon.

Enemmän on kuitenkin köyhiä. Kastijaossa alimpana ovat täälläkin maahanmuuttajat. Italiassa on ehkä 3-4 miljoonaa siirtolaista. Näistä kolmannes on laittomasti maahantulleita. Romanialaisia on eniten. Osa on hanttihommissa, osa kerjää. Afrikkalaisia, kaikkein vaarallisimman matkan meritse tehneitä, on myös paljon. He ovat yleensä miehiä. He kaupustelevat kaduilla nenäliinapaketteja, sukkia, sateenvarjoja. He levittävät kävelyteiden varteen ja siltojen kupeeseen artikkelinsa, jäljitelmät hintavista Louis Vuitton ja Gucci-laukuista. Carabinierin tullessa lähelle he käärivät kauppatavarat vikkelästi liinaan. Toisten työpaikka on isoissa liikenneristeyksissä. He puikkelehtivat autojen ja pakokaasujen keskellä. Punaisten valojen aikana he pesevät autonikkunat, kolikkoa vastaan.

Meillä käy romanialainen siivooja, Violeta. Violeta on minun ikäiseni. Hän tuli Italiaan kahdeksan vuotta sitten sulhasensa kanssa. Kolme viikkoa ennen häitä mies kuoli auto-onnettomuudessa, ja Violeta jäi tänne yksin. Violeta siis siivoaa. Hän on käynyt meillä kerran viikossa syksystä lähtien. Ja kyllä, tunnen minä oloni epämukavaksi jos olen kotona samaan aikaan kun Violeta jynssää kivilattioita. En siksi, että palkkaamme hänet, töitä ja rahaahan hän kipeästi tarvitsee. En siksi, ettäkö me emme tekisi töitä. Vaan siksi, että ei vain tunnu oikealta, että hän joutuu taistelemaan elämässään niin paljon enemmän saadakseen edes alkeellisen elintason.

Vastaavia tarinoita putkahtaa esiin yllättävän usein. Lempikahvilassamme, kotikadun Chicosissa, on nuori iloinen ja rempseä nainen, joka tekee lähiseudun parhaat capuccinot. Viime viikolla opin, että hän ei olekaan se huoleton bilettävä roomalaisnainen, joksi häntä luulin. Ei, hänkin on romanialainen ja hänellä on 12-vuotias poika, joka asuu Romaniassa isovanhempien luona.

Sitten ovat ne, joilla ei ole mitään töitä, jotka kerjäävät supermarkettien ja kirkkojen ovilla. Lähisupermarketin hissin edessä päivystää nuori nainen, jolla on pieni lapsi. Viimeksi hän pyysi minua tuomaan kaupasta vaippoja kokoa se ja se. En ostanut vaippoja. Tuntui vaikealta. Sen sijaan ostin täysjyväleipää ja hedelmiä. Välipalaksi lapselle, josko.

Italia on vahvasti luokkayhteiskunta. Pohjoismaisena on kovin vaikea ymmärtää sitä, että syntyperä määrittää elämänkulun.