Kukkuu!

Täällä ollaan vaikka onkin ollut hiljaista. Kovin on ollut arkista ja välillä kerrassaan nihkeää. Huippusurkeaa oli toissaviikonloppuna, jolloin satoi noin 68 tuntia putkeen, Eino itkukiukkusi yöt läpeensä, väsyneet aikuiset kiukuttelivat päivisin ja Suomesta kantautui huolestuttavia uutisia (isä joutui yllättäen sairaalaan; onneksi nyt vaikuttaa siltä, että kaikki kunnossa).

Melko surkeaa oli myös, kun eräs istui muutaman kerran kirjoittamassa kahvilassa muka-väitöskirjaa mutta oli liian väsynyt ja saamaton saadakseen mitään tehtyä. Ja kun samainen eräs päätti lopettaa vasta aloittamansa ihanan ja vaativan piirustuskurssin, koska aika ei yksinkertaisesti riitä siihen. Nyyh.

Niin että elämä täällä mitään juhlaa ole.

Mutta sitten taas toisaalta: kun aurinko sitten kipuaa esiin ja on marraskuu ja juodaan aamupäiväkahveja lähikahvilassa (ks. kuva alla; huomatkaa Jussin ja Einon yhteinen kiinnostus päivän polttavaan wikileaks-pääministeriaiheeseen) niin sitten taas ei voi ajattelematta, että aika mukavaa täällä on. Tai kun iltapäivällä kuuluu pehmeä töps töps käytävästä ja juuri herännyt pikku Eino tassuttelee tänne olkkariin ja kiipeää syliin. Tai kun isompi poika on käyttäytynyt kuin enkeli jo viikkoja. Toistan, viikkoja. Kuin enkeli.

Ja viime viikonloppuna kyläilimme urakalla (eikä siis ehditty kiukkuilla): lauantaina saunoimme Jussin työkaverin luona (kyllä oli pehmeät löylyt!) ja sunnuntaina osallistuimme elämämme ensimmäiselle perinteiselle amerikkalaiselle kiitospäiväkalkkunalle (vieläkin vatsa hyrisee). Parasta kyläilyissä on tietysti se, ettei tarvitse tehdä itse ruokaa. Tutkimusta en kyllä edelleenkään saa aikaan ja yöt ovat meillä edelleen itkuisia; etenkin aamuyöt. Mutta ne asiat kyllä järjestyvät jollain tavalla.


Niin että aika juhlaa se kuitenkin on.

Ja joulunaikakin on virallisesti alkanut. Minähän tykkään joulusta. Ja Eero jo kovasti odottaa että päästään leipomaan pipareita ja askartelemaan joulukoristeita (en osaa, mitä keksin sille? vessapaperirullaenkeleitä?) ja tietysti availemaan joulukalenterin taskuja, joihin tonttu sujauttelee öisin yllätyksiä.

Arrivederci siis Roomasta ja mukavaa joulunodotusta!

ps. Einosta vielä: sillä taitaa olla jonkinnäköinen refluksi, sama ruoansulatukseen liittyvä vaiva, jota epäilimme aikanaan Eero-vauvan potevan. Huomenna keskustelen lääkärin kanssa lisää. Onneksi päivisin lapsi on oma iloinen itsensä.