Eikä se vielä mitään

sillä eilen täällä kävi varkaita. Keskellä kirkasta iltapäivää, kun olin hakemassa Eeroa koulusta. Mikään näkyvä murto se ei ollut, sillä huomasimme vasta alkuillasta, että täällä on ollut rosmoja. Kassakaappia oli yritetty avata mun kangassaksilla (ikään kuin siellä olisi jotain rahanarvoista, hah). Laatikoita pengottu. Juuri mitään ei ollut hävinnyt. Ilmeisesti emme omista mitään kovin arvokasta, hyvä niin. Silti oli ikävä tunne, että täällä oli ollut joku poissaollessamme. Vielä ikävämpi tunne oli tietoisuus siitä, että Jussin avaimet hukkuivat pari viikkoa sitten. Ehkä ne eivät hukkuneetkaan vaan joku vei ne. Ja se joku pääsisi tänne milloin vain.

Loppuilta olikin dramaattisempi: tajusimme, että asunnossahan saattoi olla vielä muita. Minä ja pojat lähdimme iltakylään tai pikemminkin yöjalkaan tuttujen luo, ja Jussi kutsui poliisit. Poliisien tutkittua paikan mekin lopulta palasimme takaisin ja sain väsyneen pikku Einon nukkumaan. Eero sen sijaan kukkui valveilla intopiukkana. Sonnustautui Puuha-Pete työkaluvyöhönsä ja otti poliisien mukana sormenjälkiä. Illalla (yöllä) kirjoitti muistivihkoonsa:

"Löysin tietoja ja tutkin poliisien kanssa. Sormenjälkiä löytyi paljon. Kaikki jäljet olivat melkein samanlaisia. Löysin rikki olevan shampoon pullon. Löysin myös peilistä kaikkia erilaisia sormenjälkiä."



Tänään vaihdettiin lukot. Nyt on järeät. Ikävintä on se, miten epäluuloiseksi tällainen tapahtuma tekee. Kohta olen kuin ne mummoparat, jotka eivät uskaltaneet avata ovea virpomassa käyville lapsille silloin 30 vuotta sitten.

ps. Ja jotain iloistakin: illalla juhlat; itsenäisyyspäivän kunniaksi jo etukäteen. Edustusta tiedossa, mutta kivaa sellaista.