Päiväkotikuulumisia (ja egosentristä reflektointia)

En tietoisesti ole halunnut kertoa aiemmin yksityiskohtaisempia päiväkotiuutisia; ei siksi, että lapsella olisi ollut jotain hätää vaan siksi koska äidillä on ollut jonkinasteinen ideologinen sulattelu meneillään. Tämä kansainvälinen englantilainen päiväkoti (oikeammin yksi päiväkotiluokka, eskari + ala-aste) on ihanassa vanhassa keltaisessa talossa Triesten kaupunginosassa, muutaman ratikkapysäkin päästä meiltä. Ympärillä on kiva leikkipiha ja tilat ovat avarat ja valoisat. Myös ryhmän opettajat ovat mukavia ja kokeneita (17 oppilasta ja 2 opettajaa).

Minulla on kuitenkin ollut tottumista siihen, että suuri osa päiväkodin toiminnasta on niin ohjattua ja että jo ensi vuonna alkaa esikoulu ja jonkinasteinen lukemisen harjoittelu (kuten suurimmassa osassa Eurooppaa, kouluun mennään 2 vuotta aiemmin kuin Suomessa). Minusta lasten pitää saada leikkiä ja olla pieniä pitkään, ja huoleni oli aluksi se, että toiminta olisi liian tiedollisesti suuntautunutta vaikka tapahtuukin leikin kautta. (Toki aikaa vapaallekin leikille löytyy).

Mutta kun minä en käy päiväkotia vaan lapsi. Ja lapsi on tyytyväinen. Tykkää selvästi rutiineista; siitä, että tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, kun joka päivän ohjelma on suurin piirtein samanlainen. Siitä, että päiväkodissa ulkoillaan kunnolla kolme kertaa päivässä. Siitä, että siellä lauletaan paljon ja että päivän lopuksi on aina loppulaulu, minkä jälkeen äiti tulee hakemaan. Olen pari kertaa tarjoutunut hakemaan lapsen aiemmin, etteivät päivät olisi niin pitkiä (6,5 tuntia), mutta Eero tyrmää ehdotuksen ja haluaa että tulen vasta loppulaulun jälkeen.

Myös ero siihen, millaista joka-aamuista tappelua viime kesäkuu oli päiväkotiin lähdön kanssa, on huomattava. Nyt lähdöt ovat rauhallisia, ainoat itkut tulevat päiväkodin ovella kun äiti/isä lähtee, jos silloinkaan. Ikä on varmasti yksi iso tekijä; puoli vuotta on kolmevuotiaalle paljon. Tärkeä juttu taitaa myös olla se, että päiväkodista on löytynyt kavereita. Erityisesti ruotsalainen Ruben, jonka kanssa Eero tappeli ekan viikon ("Ruben ei saa tulla enää koskaan päiväkotiin", oli vakiokommentti). Nyt pojat ovat tottuneet toisiinsa. "Eeroo", huutaa Ruben heti aamulla ja pienellä on kiire leikkimään päiväkodin leikkimökkiin.

Vielä viime viikolla itse haikailin vanhaan pieneen Montessori-päiväkotiin (vaikka sielläkin on tapahtunut paljon muutoksia; suurimpana ihanan Christina-opettajan poislähtö). Nyt alan uskoa siihen, että lapsella on uudessa paikassa hyvä olla. Ehkä ja toivottavasti se, minkä minä näen jo koulutaipaleen harjoitteluna on vain kivaa leikkiä lapselle, joka on 2-vuotiaasta ollut kirjaimista ja numeroista kiinnostunut. (Tällä hetkellä pop ovat muuten liikennemerkit.) Ehkä minun maailmani on se, mikä on mustavalkoinen ja hyvään varhaiskasvatukseen voi olla monta oikeaa tietä. Pääasia on, että lapsi voi hyvin.

Sama lapsi on muutenkin tehnyt viime kuukausina silminnähtävän harppauksen. Siitä on tullut rohkea. Raivarit ovat yhä harvinaisempia (koputan pöytää). Sen maailma on avautunut; äiti ja isä eivät ole enää kaikki kaikessa. Uhmaikä takana, ehkä.

Pitäisi oppia, että ei ole olemassa vain oikeita ja vääriä ratkaisuja. Luen parhaillaan kirjaa "The paradox of choice: why more is less. How the culture of abundance robs us of satisfaction" (Barry Schwartz). Vaikka kirja soveltuu paremmin amerikkalaiseen supermarkettikontekstiin, siinä on paljon tuttua. Erään tutkimuksen mukaan on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tekevät nopeita päätöksiä ja niitä, joiden on vaikea tehdä isoja päätöksiä ja jotka päätöksen lopulta tehtyään silti miettivät, olisiko toinen ratkaisu ollut sittenkin parempi. Arvatkaa, kumpaan ryhmään kuuluvat ovat keskimäärin onnellisempia? Nyyh.

Toisaalta ihmiset eivät ole niin mustavalkoisia; minäkään. Itse aion nyt luottaa siihen, että pieni pärjää. Mukavaa on myös kun voi lopettaa apurahahakemusten vääntämisen vuodeksi ja paneutua täyspäisesti omaan työhön. Sen kunniaksi (Anna-Kaisan blogin inspiroimana) kuvat mun ja Jussin työpöydistä (vaikka 75%:sti teenkin töitä muualla). Jussin pöytä on kerrankin siisti. Huomatkaa erityisesti Jussille kangasväreillä painamani "RAUHOITU"-huoneentaulu.



Ps. Ihan hirveitä uutisia kantautunut Suomesta. Voimia sinne kaikille koululaisille ja opettajille!