Ystävyksistä ja vähän muustakin

Hyvää syntymäpäiväni iltaa! Nautimme juuri Jussin herkkuillallista ja paikallisen pastisserian suklaakakkua. Nam. Nyt ovat kaikki kolme poikaa nukkumassa.

Täällä on ollut vauhdikas viikko, ainakin kaikkein pienimmällä. Se laajentaa kovasti reviiriään. Eilen se konttasi eteiseen. Se näytti niin hirmuisen pieneltä valtavassa eteisessä että itku meinasi päästä. Kohta se jo muuttaa pois kotoa.


Kävimme myös puolivuotislääkäritarkastuksessa. Ilmeni, että Einolla on (ehkä) korvatulehdus. Mikä selittäisi sitä, miksi viimeisen viikon-kahden ajan on herätty öisin tunnin välein. Päivisin lapsi on kuitenkin persoonalleen ominaiseen tapaansa itse päivänpaiste. Niin että kovin kamalia kipuja sillä ei kai voi olla. Annamme kuitenkin särkylääkettä öiksi ja ensi viikolla uudestaan tohtorisedän luo.

Isompi on jo sopeutunut uudestaan eskariin. Harjoittelee kirjoittamista ja lukemista ja puhua pälpättää solkenaan englantia. Leikkikieli on hänellä englanti, vaikka sanastoltaan se ei tietenkään yllä suomen tasolle. Mutta kun kaverien kanssa touhutaan englanniksi, niin niitä juttuja jatketaan kotonakin legojen parissa.

Yleensä jäämme koulun jälkeen tunniksi vielä koulun pihalle leikkimään, niin pojat saavat pitkän päivän jälkeen kunnolla riehua ja juosta ja kiipeillä. Parhaat kaverit ovat edelleen ruotsalainen Ruben (vasemmalla) ja englantilainen Jamie (keskellä) (joka on muuten varsinainen vilpertti; Eero tuntuu Jamien rinalla kerrassaan rauhalliselta lapselta). Niillä on niin kivaa yhdessä, kuten kuvista näkyy.




Juuri näitä kuvia selatessani iski yhtäkkiä suuri suru pojan puolesta: tämä on viimeinen kevät, kun nämä ystävykset saavat leikkiä yhdessä, sillä toukokuussa Ruben muuttaa takaisin Ruotsiin. Eero kuuli uutisen kaverin muutosta tässä eräänä päivänä ja lapsen kasvot valahtivat valkoisiksi. Lohdutimme, että se tapahtuu vasta kesällä, sitten kun hän on jo 5 ja puoli vuotta. Pienelle ihmiselle muutama kuukausi on onneksi pitkä aika. Silti tuntuu niin julmalta, että kolmikko särkyy ja että 5-vuotias joutuu käsittelemään sellaisia asioita kuin parhaan ystävän menetys.

Olen viime aikoina tainnut kirjoittaa vain pojista ja lähetellä kuviakin vain heistä. Uskooko joku oikeasti, että me muka (hah!) asuisimme jossain Roomassa? Välillä täytyy muistuttaa itselleenkin sitä, että historialtaan ehkä Euroopan hienoin keskusta on vain varttitunnin bussimatkan päässä. Kerran viikossa yleensä suuntaammekin Einon kanssa kävelyretkelle kaupungille. Eino uinuu kantoliinassa aamupäiväunia. Minä kuljen keskustan läpi, nyt jo tuttuja katuja pitkin, ja nautin kirkkaasta valosta ja rapistuneen kauniista rakennuksista. Aamut ovat niin kauniita. Rooma on helppo kävelykaupunki; kaikki on lähellä ja keskusta on melko pieni ja helposti hallittavissa.



Millaistakohan olisi asua tuossa sinisessä talossa Pantheonin vieressä?