Mutta viime aikojen kuulumisiin eli Rooma-Messina-Rooma-Espoo-Rooma -raporttiin: muutama päivä väitöskirjan jätön jälkeen hyppäsin poikien kanssa yöjunaan kohti Messinansalmea. Samaan junaan hyppäsivät myös fammu ja Antti ja pieni 3-vuotias Akseli. Löysimme itsemme Messinasta, Sisilian itärannikolta, aamukuudelta. Pienet pojat olivat reippaita ja pirteitä kuin olisivat ikänsä matkustaneet yöjunilla ja nukkuneet liian vähän. Samana iltana seuraan liittyivät matkan autoilleet Jussi ja faari, jonka 60-vuotisjuhlimiseksi matka oli suunniteltu.
Kolmeen Messina-päivään kuului linturetkeilyä ja hiekkaleikkejä pitkällä rannalla, jonka toisella puolella näkyi Reggio Calabria. Pienet pojat nauttivat hiekasta ja Eero bongaili kaukoputkella ohi kulkevien laivojen nimiä. Ruoka oli ihanaa (nam mitä tuoretta kalaa!) ja seura hyvää.
Paluumatkalle lähdimme 3 yön päästä; tällä kertaa oman perheen voimin omalla autolla. Tarkoituksena oli ajaa pitkä matka yhdessä päivässä; kunnianhimoinen tavoite kahden lapsen kanssa. Eero alkoikin alle puolimatkasta valittaa vatsakipua. Epäilimme syyksi matkapahoinvointia, joten minä ja pojat vaihdoimme junaan ja Jussi jatkoi matkaa yksin autolla. Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus toinen - ei se ollutkaan matkapahoinvointia vaan oksennustauti. Eero oksensi junassa 2 kertaa; kummallakaan kerralla emme ehtineet vessaan. Ensimmäisen vatsantyhjennyksen jälkeen Eero lainasi mun aluspaitaa ja oksensi senkin sitten kohta laikulliseksi. Jynssäsin penkkejä vessapaperilla ja koitin saada pahimmat hajut häivytettyä sillä aikaa kun Eero hytisi ilman paitaa. Hetken jo mietin, joudunko matkustamaan pelkät rintsikat päällä, kunnes tajusin pukea Eeron Einon paitaan (napapaitamallihan on pop), sillä sottapytty-Eino ei lähde minnekään ilman vaihtopaitaa. Sitten Eino kakkaili pari kertaa ja varavaipat loppuivat. Yritin pestä jättikakkoja junan onnettomassa lirulavuaarissa. Eino matkusti sitten loppumatkan ilman vaippaa ja säännöstelin juomisia sille... Pisteenä i:n päällä oli se, että juna pysähtyi vähän Napolin jälkeen kahdeksi tunniksi raiteille edeltävässä junassa olleen vian vuoksi. Kaikista kommelluksista huolimatta ei seitsemän tunnin junamatka kuitenkaan ollut katastrofi, kiitos kahden mahtavan pienen matkustajan, jotka olivat olojen surkeudesta huolimatta urheita ja hyväntuulisia. Anon niille mahtavien matkustajien kunniamerkkejä.
Mahtavan matkustajan mitalin Eero ansaitsisi myös Suomi-lennolta: kun olimme viettäneet yhden välipäivän Roomassa pyykkiä pesten ja Eero toipuen, oli seuraavana aamuna aika lentää Suomeen. Aamuyöstä Eero alkoi itkeä korvakipua ja Jussi douppasi lapsen täyteen särkylääkettä. Uni tulikin pian ja särky vaikutti kadonneen. Kunnes se särky palasi aamupäivällä lentokoneessa ja puhkaisi lapsen korvan. Pääsimme kuitenkin onnellisesti Helsinki-Vantaalle ja mummilaan, josta soitin korvalääkärillemme. Hän usutti meidän samantien lääkäriin ja pelotteli vakavemmilla taudeilla, joihin oli kuulemma olemassa riski. Pappa ajoi meidät Mehiläiseen; tunnin odottelun jälkeen pääsimme lääkäriin ja saimme antibioottireseptin. Toinen tunti odottelua apteekissa ja lopulta illalla olimme takaisin mummilassa.
Tähän loppuivat sairaskertomukset! Suomi-matkan tarkoitus oli paitsi nähdä isä ja äiti myös tavata väitöskirjani ohjaajat sekä istua pyöreän pöydän ääreen arkkitehtien ja lvi-, rakenne- ja sähkösuunnittelijoiden kanssa. Viikonloppu isän ja äidin ja poikien kanssa oli ihanan rauhallinen: saunoimme paljon ja söimme hyvin. Eero nautti kaksosserkkujen seurasta ja rakensi legoja (oli kuljettanut koko legovarantonsa mukana omassa matkalaukussaan!); Eino höpötti ja sotki paikkoja minkä kerkesi.
Arkipäivät sen sijaan olivat ohjelmasta tiukkoja, etenkin maanantai, jolle osui sekä talo- että väitöskirjakokoukset. Roomassa oleva Jussi osallistui talokokoukseen skypen välityksellä. 1,5-tuntiseksi suunniteltu kokous venyi 5-tuntiseksi. Siihen päälle vielä väitöskirjani ohjaajien tapaaminen. Aloin olla jo niin poikki, että nieleskelin kyyneleitä, kun kuulin ohjaajien ehdottavan, että jättäisin tekstin vasta elo- tai syyskuussa - siitä huolimatta, että olin itse ehdottanut samaa. Mutta ainahan sitä toivoisi, että joku taputtaisi päähän ja sanoisi tekstin olevan loistava ja ihmeellisen oivaltava ja samantien painokelpoinen. (Tilanne on siis se, että analyysiluvut ovat valmiit mutta lopun soveltava osio on kovin keskeneräinen.) - Loppujen lopuksi kuitenkin parempi näin, sillä toukokuun lopun deadline olisi vaatinut ankaraa ilta- ja viikonlopputyöskentelyä.
Viime tiistaina lensimme takaisin Roomaan. Eero palasi pitkästä aikaa kouluun. Luokkakaverit olivat Jussin kertoman mukaan hyppineet innoissaan pojan ympärillä ja huutaneet sen nimeä. Sen onnellisen ilmeen olisin halunnut nähdä. Minä aloin pestä pyykkiä ja nauttia auringosta. Vähitellen suuntaudun myös väitöskirjan muokkaamiseen esitarkastuskuntoon, mutta en ihan vielä. Muutaman päivän vielä pidän taukoa ja koitan saada siihen etäisyyttä ja tuoreita ajatuksia.
Talopiirustukset kokivat viime viikolla pikaisia ja radikaaleja muutoksia: budjetti meinasi ylittyä reilusti - mikä ei tässä vaiheessa ole mukavaa, koska se ylittyy rakennusvaiheessa kuitenkin. Ei auttanut kuin pienentää taloa (hyvä niin!) ja miettiä muitakin säästöratkaisuja (esim. kellarin jättäminen raakapinnalle). Aikataulussa pysyttiin silti, ja torstaina rakennuslupa jätettiin sisään.
Nyt viikonloppuna emme ole tehneet yhtään mitään. Ollaan syöty croisantteja, lojuttu sohvalla, nautittu lähipuistoista ja syöty pastaa lähiravintolassa. Ihmetelty tätä alkukesää. Nautittu pienistä pojista. (Ja täällä piipahtaneista Suomi-vieraista myös; oli mukava kun kävitte Kaisa, Paavo ja Tapio - vaikka olimmekin laiskoja isäntiä!)
Loppuun pari tuoretta kuvaa, jotka otimme Adan puistossa tänä iltapäivänä. Nurmikko täyttyy belliksistä, pensaat kukkivat, puihin on puhjenneet vaaleanvihreät lehdet. Kuinka monta kilpikonnaa näet kuvassa?
Aurinkoa täältä sinne! Ja hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti